Mehiläisvahan matka pesästä paperikääreeseen

Auringontähden mehiläisvaha ei synny tehtaassa. Se syntyy mehiläisten työstä – ja siitä, miten niitä hoidetaan.

Kun mehiläispesiä hoidetaan, syntyy väistämättä myös vahaa, jota mehiläiset eivät enää itse käytä. Tämä kotimainen mehiläisvaha ei ole meille jätettä, vaan sivuvirta: arvokasta materiaalia, joka ansaitsee tulla hyödynnetyksi huolellisesti ja loppuun asti.

Tässä tekstissä kuljet mukana mehiläisvahan matkassa meidän tavallamme. Näet, miten vaha syntyy mehiläisten hoidossa, miten se puhdistetaan käsityönä Suomessa, ja miten se päätyy lopulta valmiiksi vahapalaksi, käärittynä hengittävään paperiin.

1. Mistä mehiläisvaha syntyy: villirakenne, kuorimavaha ja romuvaha

Mehiläisvaha ei synny yhdellä tavalla, eikä yhdestä lähteestä. Tämä vaha muodostuu pesän hoidossa kolmea eri reittiä pitkin.

Osa on niin sanottua villirakennetta – mehiläisten tekemää vahaa paikkoihin, joissa se ei pesän toiminnan kannalta ole hyödyllistä. Sitä syntyy esimerkiksi kehien päälle tai alle, ja pesäkäyntien yhteydessä nämä pienet vahapalat kerätään huolellisesti talteen.

Toinen osa on kuorimavahaa. Kun hunaja on kypsää, mehiläiset peittävät sen ohuella vahakannella. Ennen hunajan linkousta nämä kannet kuoritaan pois, ja syntyvä vaha on puhdasta, tuoksuvaa kuorimavahaa.

Kolmas – ja määrällisesti suurin – osa on niin kutsuttua romuvahaa. Mehiläiset käyttävät samoja kennoja useita vuosia. Niihin varastoidaan hunajaa ja siitepölyä, ja niihin munitaan jälkikasvua. Ajan myötä kennosto tummuu ja siihen kertyy toukkanahkoja, siitepölyhiukkasia ja muuta pesän elämää. Kun kehä käy liian tummaksi ja likaantuneeksi, se poistetaan hygieenisistä syistä ja tilalle annetaan uusi. Tässä yhteydessä syntyy romuvahaa.

Vaikka romuvaha näyttää tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, se on meille äärimmäisen arvokasta materiaalia. Mehiläiset kuluttavat arviolta 5–6 kiloa hunajaa rakentaakseen yhden kilon mehiläisvahaa. Se on valtava määrä työtä – ja juuri siksi tätä materiaalia kohdellaan kunnioituksella.

Siksi myös pienet villirakenteet ja sotkuinen romuvaha puhdistetaan huolellisesti ja käytetään. Ei siksi, että se olisi helppoa, vaan siksi että se on oikein.

Periaate on yksinkertainen ja ohjaa kaikkea tekemistämme mehiläisten kanssa: pesästä otetaan vain vaha, josta mehiläisille ei ole enää hyötyä.

Ei enempää. Ei vähempää.

2. Ensimmäinen sulatus ulkona – turvallisuus, mittakaava ja mehiläisten huomioiminen

Ensimmäinen sulatus tehdään aina ulkona.

Astian on oltava riittävän suuri, jotta kokonaiset kehät mahtuvat siihen. Vaha on myös herkästi syttyvää, joten paloturvallisuuden vuoksi tämä kaikkein sotkuisin ja rajuin vaihe tehdään taivasalla.

Meillä käytössä oleva pata on entinen saunan Kota-vesipata, hankittu metalliromuttamosta. Sen ympärille on kiedottu käytöstä poistettua eristevillaa, ja lämmitys hoituu risuilla ja muulla hukkapuulla. Kierrätettyä tavaraa, kierrättämässä mehiläisten tuottamaa materiaalia takaisin käyttöön – juuri niin kuin tämän prosessin kuuluu toimia.

Tässä vaiheessa ei tavoitella vielä puhdasta vahaa. Tarkoitus on yksinkertaisesti irrottaa vaha puisista kehistä ja antaa vahan seassa olevan hunajan liueta veteen. Kaikki muu tulee vasta myöhemmin.

Työ on hidasta ja sotkuista. Kesällä tämä olisi fyysisesti miellyttävämpää, mutta hunajan tuoksu vetäisi paikalle mehiläisiä, joita ei tällä toiminnalla haluta häiritä. Siksi sulatus tehdään syksyn ja alkutalven pimeydessä ja kylmyydessä – olosuhteissa, jotka eivät ole ihmiselle mukavimmat, mutta mehiläisten kannalta rauhallisimmat.

3. Sotkuinen alku paljastaa käsityön todellisen määrän

Kun padasta nostaa tämän vaiheen tuotoksen, vahaa ei ensin meinaa edes erottaa.

Tuloksena on vaha–roskamössö, jossa kaikki on vielä sekaisin. Se on sotkuista ja raskasta käsitellä. Vasta jähmettyessään massa alkaa paljastaa keltaista sävyään – merkkiä siitä, että vaha on siellä, kaiken muun joukossa.

Haluan näyttää tämän vaiheen, vaikka se ei ole kaunis. Juuri siksi. Tästä näet, kuinka valtava ero on lähtökohdan ja lopputuloksen välillä – ja kuinka paljon käsityötä puhtaaseen vahapalaan todella kätkeytyy.

Tässä massassa on mukana koko pesän elämä: jonkin verran kennoihin luonnollisesti kuolleita mehiläisiä ja toukkia, toukkien koteloita, siitepölyhiukkasia ja mehiläisten kakkaa. Tämä ei ole virhe prosessissa eikä poikkeus, vaan luonnollinen lähtökohta, josta mehiläisvaha alkaa.

Ja tästä vasta alkaa varsinainen puhdistustyö.

4. Mehumaija ja hidas työ: vahan puhdistus ilman oikoteitä

Varsinainen puhdistustyö alkaa mehumaijalla.

Mehumaija – sekin kierrätyskeskuksesta hankittu – on tässä prosessissa yllättävän toimiva ja monikäyttöinen laite. Ensimmäinen puhdistuskierros tehdään aivan kuten marjamehua keitettäessä: roskaista vaha–massaa nostetaan yläsiivilään, ja höyryn avulla vaha irtoaa ja valuu erilleen epäpuhtauksista.

Tämän jälkeen tehdään toinen kierros ilman siivilää, kansi auki. Tässä vaiheessa on tärkeää, ettei vahan sekaan kerry vettä. Mehumaija toimii nyt vesihaudekattilana, jossa sulan vahan saa kätevästi valutettua letkua pitkin eteenpäin.

Mehumaija on tähän työhön lähes optimaalinen – vaikkakin hieman pieni, kun käsitellään isompia vahaeriä. Silti se mahdollistaa juuri sen, mitä tässä haluamme: huolellisen käsityön, jossa koko vahaerä tulee käsiteltyä tarkasti. Isommilla ja nopeammilla laitteilla hukkaa syntyisi herkästi enemmän.

Tämä tapa sopii myös tiloihimme. Vanhaan navettaan rakennetut käsittelytilat ja kierrätetty sähköhella riittävät hyvin. Prosessi etenee pienissä erissä: roskaista massaa siivilään, sulaa vahaa maitopurkkeihin, ja jäljelle jäävät roskat kompostiin.

Rytmi on rauhallinen mutta jatkuva. Tämä ei ole vaihe, jonka voi jättää yksin. Vahaa pitää vahtia, seurata ja ohjata – olla läsnä.

5. Välivaihe, jossa puhtaus alkaa näkyä

Tässä vaiheessa syntyvät niin sanotut ”maitopurkkikalikat”.

Nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että ensimmäinen valu tehdään käytettyihin maitopurkkeihin. Ne on helppo repiä auki, kun vaha on jähmettynyt. Purkkien riekaleet eivät nekään mene hukkaan – ne toimivat erinomaisena sytykkeenä saunan lämmityksessä.

Tämä vaihe tuntuu jo aivan erilaiselta kuin ulkona tehty ensisulatus. Nyt ollaan sisällä, siistimmissä olosuhteissa. On palkitsevaa nähdä, miten vaha alkaa puhdistua. Esille tulevat vahan luonnolliset sävyt, ja ensimmäiset kullankeltaiset kalikat suorastaan kutsuvat koskettamaan. Työtiloihin leviävä mehiläisvahan tuoksu on tässä vaiheessa ihana.

Vaikka ulospäin nämä kalikat näyttävät jo varsin siisteiltä, ne eivät ole vielä valmiita. Vahan puhdistuminen on monivaiheinen prosessi. Valussa suurin osa roskasta painuu alas ja osa nousee pintaan, mutta ensimmäisellä kerralla epäpuhtauksia jää aina myös itse vahaan.

Maitopurkin päällä näkyy selvä roskakerros, joka vuollaan vielä pois. Kun vahaa katsoo tarkemmin, se on edelleen hieman pilkullista. Tämä vaihe on vasta välipysäkki – merkki siitä, että suunta on oikea, mutta työ ei ole vielä ohi.

6. Viimeistely käsin – miksi vahaa ei valkaista tai ylipuhdisteta

Kun maitopurkkikalikat ovat jähmettyneet, alkaa työvaihe, jossa puhtaus viimeistellään käsin.

Kalikoiden pinnalle jäänyt roskakerros poistetaan talttaa käyttäen veistämällä. Työ vaatii huolellisuutta – erityisesti omien sormien varomista – mutta itsessään se ei ole vaikeaa. Tässä vaiheessa ollaan jo hyvin lähellä puhdasta vahaa, ja juuri siksi tässä kohdassa ei haluta oikaista.

Suurin osa epäpuhtauksista on nyt nimenomaan kalikan pinnassa. Jos tämä vaihe jätettäisiin väliin, lopputulos ei olisi riittävän hyvä. Käsin tehty puhdistus on se hetki, jossa prosessi kääntyy lopullisesti kohti valmista materiaalia.

Puhdistuksen jälkeen vaha sulatetaan vielä uudelleen. Jokainen kierros parantaa puhtautta, mutta käsittelyä ei viedä pidemmälle kuin on tarpeen. Vahaa ei valkaista eikä ylipuhdisteta – ei siksi, ettei voisi, vaan siksi ettei ole syytä.

Tämä vaha ei ole tarkoitettu lääketieteelliseen käyttöön, jossa voimakas suodatus ja valkaisu olisivat välttämättömiä. Tämän prosessin jälkeen vaha on hygieenistä ja soveltuu monenlaiseen jatkokäyttöön, myös kosmetiikan raaka-aineeksi, kun tiedostat materiaalin luonteen.

Vahassa voi vielä olla pieniä määriä siitepölyhiukkasia. Se on tietoinen valinta. Näin vaha säilyttää luonnollisen luonteensa, eikä sitä käsitellä enempää kuin sen käyttö todella vaatii.

7. Kun vaha on valmis: valu, paino ja ehjä pinta

Tässä vaiheessa jo hymyilyttää.

Kun vaha valetaan viimeisen kerran, se näyttää jo siltä, miltä sen kuuluukin näyttää: silkkisen tasaiselta, kauniin keltaiselta ja lempeän tuoksuiselta. Tämä on se hetki, jolloin tietää työn onnistuneen.

Valu tehdään vaa’an päällä. Jokainen kalikka punnitaan erikseen, jotta paino osuu kohdalleen. Yksi pala on vähintään 200 grammaa – mutta ei liikaa yli. Tämäkin on osa huolellista käsityötä.

Sula vaha on polttavaa, ja työ vaatii tarkkuutta. Rasiat käsitellään varoen, ja kannet asetetaan päälle löyhästi. Se tasaa jähmettymisprosessia: vaha alkaa jähmettyä reunoilta ensin, ja ilman kantta pintaan syntyisi helposti halkeamia. Ne eivät haittaisi käyttöä, mutta haluamme, että asiakkaan käteen päätyy mahdollisimman ehjä, kokonainen vahapala.

Yksikään valu ei ole täysin samanlainen. Tämä on käsityötä, jossa pienet erot kuuluvat asiaan – mutta lopputulos on aina huolellisesti viimeistelty.

8. Kotimainen mehiläisvaha, joka on tehty käyttöön

Valmis vahapala kantaa mukanaan koko prosessin jäljen.

Kun katsot sitä, näet käsityön leiman ja aidon raaka-aineen. Kesän, mehiläisten työn – ja jossain aivan taustalla hennon aavistuksen hunajaisesta makeudesta. Tämä mehiläisvaha ei ole kliininen tai kasvoton materiaali, vaan elävä ja luonnollinen, sellainen jossa alkuperä saa näkyä.

Samalla tämä on ennen kaikkea käyttökelpoinen materiaali. Tällaisella kotimaisella mehiläisvahalla voit käsitellä perintölipaston pintaa, viimeistellä nahkakäsityötä tai tehdä muovia korvaavia mehiläiskääreitä. Se on tarkoitettu käyttöön – ja kestämään.

Se, mikä tekee tästä palasta meidän vahamme, ei näy vain lopputuloksessa, vaan koko matkassa. Tämä vaha on tehty alusta loppuun käsityönä, täällä mehiläispesien äärellä. Ihan konkreettisesti: pesäkäynneillä jutellaan mehiläisille.

“Voi, onko teiltä tila loppunut, kun on näin paljon villirakennetta tehty… anteeksi , otamme tämän villirakenteen vain varovasti tästä pois… tässä uusi kehä, johon oikeasti pääsette rakentamaan…”

Kerätty villirakenne viedään huolellisesti talteen ja sulatusta odottamaan. Tämä ei ole mitä tahansa mehiläisvahaa. Tämä on rakkaudella mehiläisiltä saatua arvotavaraa.

9. Miksi mehiläisvaha kuuluu paperiin, ei muoviin

Mehiläisvahan säilyvyys on poikkeuksellinen. Sitä on löydetty jopa pyramidien uumenista tuhansia vuosia virheettömänä säilyneenä.

Mutta on yksi tapa, jolla mehiläisvahan saa pilalle: käärimällä sen muoviin.

Siksi jokainen vahapala kääritään meillä käsin valkaisemattomaan, hengittävään paperiin. Paperi on tehty kierrätyspaperista, ja se suojaa vahaa juuri niin kuin tämän materiaalin kuuluu tulla suojatuksi – ilman, että se tukahdutetaan tai eristetään luonnollisesta ympäristöstään.

Mehiläisvaha osana ekosysteemiä – Auringontähden tapa toimia

Kun otat vahapalan käteesi, toivon että tunnet tehneesi ekologisesti kestävän valinnan. Että käsissäsi on laadukasta, kotimaista käsityötä – materiaalia, joka on tarkoitettu omien käsitöiden, korjausten ja projektien pohjaksi.

Vahan matka pesästä paperiin on pitkä, mutta se on myös kaunis ja johdonmukainen. Jokainen vaihe seuraa edellistä, eikä mitään tehdä vain nopeuden tai helppouden vuoksi. Tämä on meidän tapamme toimia Auringontähdessä – ja tämä mehiläisvaha on sen näkyvä lopputulos.

Jos haluat käyttää tätä vahaa omissa projekteissasi, löydät tämän pienen erän nyt verkkokaupastamme.
👉 Tutustu Auringontähden kotimaiseen mehiläisvahaan täällä